Jos pohjoinen itämerensuomi olisi eteläistä slaavia

Serbi, kroaatti, bosnia, montenegro. Miten yhdestä kielestä voi valtion hajotessa tulla neljä, ja vieläpä niin, että monet puhujat eivät usko niitten koskaan yhtä olleenkaan? Jos Suomi kokisi verisen jakautumisen sisällissodassa, julistaisivatko siitä syntyneet valtiot omat kielensä erillisiksi? Niinhän kävi Norjassakin sen erottua Tanskasta aivan rauhanomaisesti.

Edellisen postitukseni lukeneet varmaan muistavat, että Norjassa käytetty yleiskieli ei heti lakannut olemasta tanskaa, vaan siihen kului eri arvioitten mukaan seitsemästäkymmenestä sataan vuotta. Kielihistorioitsijat tietävät, että kielimuotojen keskinäisen ymmärrettävyyden katkeamiseen kuluu normaalioloissa sukupolvia. Amerikkaan siirtolaisten mukana levinneet englanti, ranska, espanja ja portugali ovat uudella manterella vielä vanhan emämaan kielen variantteja. Arabiakin sinnittelee edelleen yhtenä yleiskielenä, vaikka sen nykyiset puhuma-alueet ovat viimeksi kuuluneet yhden valtakunnan alle yli 1200 vuotta sitten.

Jugoslavian tapauksessa ei kuitenkaan keskeistä ollut kielen ymmärtäminen eikä kieli yleensäkään, vaan identiteetti, jonka keskeinen elementti on uskonto. Kroaattina olemiseen kuuluu kiinteästi katolinen usko, serbiyteen oma itsenäinen ortodoksinen kirkkokunta, bošnjakki-identiteettiin islam. Montenegrolaiset ovat poikkeus, sillä heitä ei erota serbeistä uskonto vaan pitkä menneisyys (puoli-)itsenäisenä pikkuvaltiona. Identiteettien myötä eriytyivät myös kielet. Tämä prosessi alkoi jo vuosisatoja sitten, mutta eteni verkkaisesti ja pysähtyi tai suorastaan vaihtui lähentymiseksi Jugoslavia-aatteen kukoistuskaudella. Samaan aikaan, kun muut Euroopan kansat korostivat keskinäisiä erojansa, eteläslaavit pyrkivät häivyttämään niitä. Kun Jugoslaviasta tuli valtio, kaikki eivät viihtyneetkään yhdessä ja kielimuotojen keskinäinen etäisyys alkoi taas kasvaa.

Kielitieteilijät käyttävät kroaatin, bosnian, serbian ja montenegron kielialueista yhteisnimitystä keskinen eteläslaavi (läntistä eteläslaavia taas on sloveeni, itäistä bulgaria ja makedonia) ja kutsuvat sitä diasysteemiksi. Se merkitsee kielialuetta, jonka sisäisillä kielimuodoilla on keskenään murteenomainen suhde, muttei yhteistä yleiskieltä. Murteilla on potentiaali sekoittua keskenään ja niitten pohjalta voidaan muodostaa alueellisia yleiskieliä, mutta kaksi toisistaan eronnutta kieltä ei enää voi palata yhteen. Tässä mielessä kaikki neljä keskisen eteläslaavin muotoa ovat yhden ja saman kielen variantteja. Kielipoliittisesti ne kuitenkin ovat omia kieliänsä, sillä tämä määritelmä perustuu kieli-identiteettiin, puhujien omaan kokemukseen kieltensä ykseydestä tai erillisyydestä.

Pohjoisen itämerensuomen kielellinen variaatio on suurempaa kuin keskisen eteläslaavin. Itse asiassa se on suunnilleen yhtä suurta kuin koko eteläslaavilaisen alueen. Päämurteitakin on suunnilleen saman verran: lännestä itään siirryttäessä suomen lounaismurteet vastaavat kauniisti sloveenia, hämäläismurteet Kroatian länsiosien kaikaavia, pohjalaismurteet Dalmatian čakaavia, kaikki muinaiskarjalan jatkajat savosta livviin saakka štokaavia, lyydi torlakkia sekä vepsän variantit makedoniaa ja bulgariaa. Kielimuotojen puhujamäärien erot, varsinkaan nykyiset, eivät toki ole suorissa suhteissa toisiinsa: vepsäläisiä on häviävän vähän verrattuna itäisiin eteläslaaveihin. Mutta muinaiskarjala 1100–1200-luvuilla ja sen jatkaja savo 1500–1600-luvuilla levisivät lähimurteittensa (vaikkakin vielä enemmän saamen) kustannuksella samalla tapaa, kuin štokaavi muun keskieteläslaavin kustannuksella 1400–1500-luvuilla. Tältä pohjalta on mukava ajatusleikkinä heijastaa eteläslaavin vaiheet pohjoiseen itämerensuomeen.

 

Paluu kuningas Sigismundin aikaan

Aloitan kolmesta uskonnosta eteläslaavikansojen identiteetin ytimenä. Suomessa kirkkokuntia on kaksi perinteistä ja virallista, luterilainen ja ortodoksinen. Luterilaisuus on kuitenkin valtaväestön uskontona ”suomalaisempaa”, sillä ortodoksit periytyvät lähinnä Raja-Karjalan asukkaista, jotka ennen toista maailmansotaa muodostivat alueellisesti jatkuvan karjalaisen kieli- ja kulttuurikunnan valtakunnanrajan takaisten itäkarjalaisten kanssa. Vaikka kaikki karjalaiset kummallakin puolella rajaa otettaisiin laskuihin, ei heidän lukunsa ensimmäisen maailmansodan lopulla olisi muodostanut edes kymmenettä osaa suomalaisten määrästä, joten lingvistinen spekulantti ei tällä Jugoslavian perustamisen aikatasolla pääse lähellekään sitä suhteellisen tasaväkistä jakaumaa, joka serbien ja kroaattien väestösuhteessa vallitsi. On muutettava historian kulkua kauempaa menneisyydestä käsin.

Meiltä myös puuttuu kolmas perinteinen uskontokunta Balkanin turkkilaisvallan ajalta periytyneen Bosnian islamin vastineeksi. Islamin valtapiiri aina ollut varsin kaukana Suomesta. Lähimmäksi se ennätti Venäjän mongolivalloituksen aikana 1200-luvulla, mutta ei silloinkaan edes kolkutellut syrjäisen itämerensuomalaisen alueen rajoja. Bosniassa islam on sitä paitsi parin vuosisadan verran nuorempaa perua. Luontevampaa on ajatella Suomen kolmantena uskontona katolilaisuutta. Sehän ei suinkaan hävinnyt meiltä vielä uskonpuhdistuksen aikana, vaan vasta puolta vuosisataa myöhemmin, nuijasotana tunnetun kapinan kukistumisen ja kuningas Sigismundin häviön myötä, ja silloinkin vain virallisesti. Koko Ruotsin suurvaltakauden puhdasoppisen 1600-luvun päähankkeena oli kitkeä katolinen oppi valtakunnasta sen syrjäisimpiä kolkkia myöten. Entä jos katolinen Sigismund olisi säilyttänyt Puolan kuninkuuden rinnalla myös Ruotsin kruunun – tai ainakin Suomen hallitsijuuden?

Sigismund Vaasa olisi varmaan voittanut eniten, jos olisi heti noustuansa valtaan Ruotsissa isänsä Juhana III:n kuoleman jälkeen vuonna 1592 kukistanut setänsä Kaarlen, ennen kuin tämä ennätti usuttaa suomalaistalonpojat nuijasodan nimellä tunnettuun kapinaan. Reippaasti toimimalla Sigismund olisi ehkä voinut sotapäällikkönsä Klaus Flemingin ja puolalaisten vasalliensa avulla myös hajottaa Pohjanlahden länsipuolen aateliset ja kirkonmiehet, jotka vaativat paluuta tiukkaan Lutherin oppiin. Suomen puolella aatelisto oli paljon vähemmän katolisvastaista, koska se halusi Puolasta vahvan liittolaisen jo vuodesta 1570 saakka jatkuneessa sodassa Venäjää vastaan, jolloin opilliset kysymykset eivät painaneet vaa’assa paljon.

Tuskinpa Puolan Sigismund olisi näin personaaliunionia pysyvästi pelastanut, mutta olisi varmaan saanut tilanteen rauhoitettua siihen saakka, että sota Venäjän kanssa saatiin voittoisaan päätökseen, niin kuin Täyssinän rauhassa vuonna 1595 tosiasiallisestikin tapahtui. Sen jälkeen Ruotsin tyytymätön aatelisto olisi todennäköisesti kaapannut vallan ilmankin Kaarlea, jonkin helpommin ohjailtavan kuninkaan nimissä, mutta Suomen, isänsä suuriruhtinaanmaan, olisi Sigismund saanut pitää: tekemistä Ruotsin aatelistolla riitti, maa kun oli sodassa myös Tanskan rintamalla.

 

Itämerensuomalaiset Suur-Puolan alamaisina

Ajatusleikissämme Sigismund III Vaasa siis säilytti valtansa Pohjanlahden länsipuolella, vaikka menettikin varsinaisen Ruotsin. Sen tilalle hänelle avautui nyt uusi mahdollisuus idässä, kun Moskovan-Venäjä ajautui kruununperimyskriisiin. Venäjän ainoana länsinaapurina Sigismundin Suur-Puola saattoi hyötyä tilanteesta enemmänkin kuin mihin Moskovan pariksi vuodeksi miehittäneet puolalaiset ja ruotsalaiset tosiasiassa pystyivät. Idässä hän pystyi laajentamaan valtakuntaansa paitsi Inkeriin ja Pielisen Karjalaan, myös Ääniselle ja Vienan rannoille saakka. Näin päätyivät kaikki itämerensuomalaiset ensi kertaa historiassa yhden hallitsijan alle. Sigismund saavutti täten Itämerensuomessa enemmänkin kuin Suleiman Suuri Eteläslaviassa: Turkin sulttaanilta jäivät Slovenia ja Dalmatian rannikko valloittamatta.

Ortodoksikarjalaisten kanssa Sigismund menetteli varmaankin yhtä taitavasti kuin ukrainalaisten ja valkovenäläisten alamaistensa eli otti heidän kirkkonsa omaansa ja paavin suojelukseen menoiltaan ortodoksisena, mutta Moskovasta itsenäisenä uniaattikirkkona. Protestanttien kanssa moista toimenpidettä ei tarvittu, sillä kansan luterilaisuus oli vielä nimellistä ja katoliset menot tuoreessa muistissa. Muistutus piispoille paavin auktoriteetin paluusta riitti. Vain siellä–täällä piilotettiin Agricolan kirjoja ja pidettiin salaisia luterilaisia jumalanpalveluksia. Toisaalta moniin kansankieliseen kirkkoon jo tottua ehtineisiin vetosi uuden uniaattikirkon katolisten seurakuntien alueella etenkin vanhan rajan lähiseuduilla puoliksi salaa tekemä lähetystyö.

Lapin tärkeillä turkismailla Sigismund hankki liittolaisia alkuperäisasukkaista, jotka olivat joutuneet kärsimään niin pohjalaisten, hämäläisten, savolaisten, karjalaisten kuin norjalaisten ja venäläistenkin tekemistä verotus- ja ryöstöretkistä. Liittolaissuhteita solmittiin myös Jäämeren satamien kanssa ja näin Puolan ja paavin valta ulottui Euroopan pohjoisreunalle saakka. Katolinen lähetystyö lappalaisten keskuudessa edistyi samaan tahtiin kuin Kosovon albaanien kääntyminen islamiin.

Rinnastuksemme Balkanin kanssa toimii hyvin, jos oletamme Puolan joutuneen pian vetäytymään Virosta, Varsinais-Suomesta ja Pohjanmaalta, esimerkiksi heti Sigismundin kuoltua vuonna 1632. Ruotsi sai siis näistä alueista saman otteen kuin Habsburgien monarkia Sloveniasta ja Dalmatiasta. Sodissa autioksi jääneitä alueita Länsi-Suomessa asuttivat niin savolaiset kuin karjalaisetkin, aivan kuten ison osan Kroatiasta asuttivat Serbiasta ja Bosniasta tulleet, štokavia puhuneet uudisasukkaat. Savolaiset kaskiviljelijäthän levittäytyivät tosiasiassakin laajalle: sen muistona ovat Keski-Pohjanmaan savolaiskiila ja vähäisempi savolaisvaikutus Ylä-Satakunnassa.

Vielä kun Ruotsi myöhemmin valloitti takaisin myös Satakunnan ja Hämeen, se kutsui Puolan vastaiselle rajalle uudisasukkaiksi ortodoksikarjalaisia, jotka eivät olleet tyytyväisiä paavinvaltaiseen uniaattikirkkoon. Heille annettiin vapaus veroista ja oikeus harjoittaa uskontoansa alueella sitä vastaan, että he sotilaina puolustivat rajaa Puolaa vastaan. Näin Suomenselkää ja Maanselkää vastaan, Pirkanmaalle ja Päijät-Hämeeseen syntyi samankaltainen sotilasraja kuin Balkanille, jossa sen perua on Kroatian serbivähemmistö entistä Turkin, nykyistä Bosnian rajaa vastassa.

Suurin osa Karjalaa viihtyi varmaankin suhteellisen hyvin Puolan valtikan alla, kun raja kahakoineen siirtyi kauemmas länteen. Karjalan uniaattikirkkokin perustettiin kansankieliseksi helpottamaan eroa Moskovasta. On muistettava, ettei Ruotsi ajatusleikissämme ennättänyt valloittaa Käkisalmen lääniä eikä Inkeriä eivätkä luterilaiset suomalaiset siis koskaan asuttaneet niitä. Itämerensuomalaisen uniaattikirkon piiriin kuuluivat näin ollen vatjalaiset, kaikkien karjalan murteitten puhujat inkerikoista livviläisiin sekä lyydit ja vepsäläiset. Kirkon alue muodosti siis melkoisen osan Itämerensuomesta Narvasta aina Äänisen taakse asti: siihen saattoi jo kuulua enemmän itämerensuomalaisia kuin katoliseen tai luterilaiseen kirkkokuntaan. Tämän alueen murteista puolalaiset valitsivat kirkkokieleksi kirkkoslaavia korvaamaan vain yhden, joka uskottavasti oli Puolaa maantieteellisesti lähin ja tuolloin hyvin tärkeän Narvan linnoituskaupungin seudulla puhuttu vatjalaisvoittoinen inkeroismurre. Tällaisen kirkkokielen käyttöönotto Karjalassa vastasi hyvin sitä roolia, jonka venäjänkirkkoslaaville poliittisista syistä annettiin liturgiakielenä 1700-luvun Serbiassa.

1700-luvulla Puolan aatelisvalta alkoi selvemmin suosia katolista kirkkoa uniaattien kustannuksella. Niinpä pohjoisessakin laajenivat kruunun liittolaisten, aateloitujen katolisten pororuhtinaitten alueet rannikkojen pohjalaisten ja karjalaisten kylien kustannuksella. Karjalaisasutus vetäytyi Vienan rannikolta ja pohjoisosista, jotka näin lappalaistuivat uudelleen.

Savon ja Viipurin katolisella alueella jumalanpalveluskielenä jatkui tietenkin latina, mutta alueen omapohjainen aatelisto ja porvaristo alkoivat vähitellen puolalaistua kieliltään ja tavoiltaan. Viipuri muodostui tärkeäksi kaupungiksi puolalaisille samaan tapaan kuin Sarajevo oli huomattava kauppakeskus Turkin vallan aikana. Uniaatti-Karjalan keskellekin puolalaiset tahtoivat perustaa kaupungin valtansa turvaksi, mutta strategisesti paras paikka Nevan suulla oli kuitenkin onnetonta suoaluetta ja kului toista vuosisataa, ennen kuin sinne nousi edes kohtuullisen kokoinen kaupunki.

 

Puolan ja Itämerensuomen jako

Puolan ja Liettuan unioni eli ensimmäinen Rzeczpospolita oli tunnetusti hallitusmuodoltansa ”tasavalta”, jossa jokaisella maalaisaatelisella oli veto-oikeus sejmin eli parlamentin päätöksiin. Sigismudia seuranneet kuninkaat olivat heikkoja ja hallitusmuodon huonot puolet tulivat esiin. 1700-luvun puolessavälissä konsensusmenettely oli ajanut sejmin päätöksentekokyvyttömäksi ja valtakunnan pysähtyneisyyden tilaan.

Lamaantunut valtakunta ajautui lopulta pilkottavaksi Preussin, Itävallan ja Venäjän kesken vuosina 1772–95. Prosessi olisi varmaankin ollut hieman hitaampi, jos Rzeczpospolitassa olisi ollut vielä enemmän lääniä jaettavaksi, siis jopa Jäämerelle ja Vienanmerelle saakka, mutta viimeistään Napoleonin sotiin mennessä se olisi kadonnut kartalta. Niin sai nyt Karjalakin Venäjän tsaarin vallan alla autonomisen suurruhtinaskunnan aseman jo paria vuosikymmentä aiemmin kuin Serbia itsenäistyi venäläisten sotilaallisella tuella Osmanien vallan rakoillessa vuonna 1830. Alueena Karjala oli tietysti tsaarille syrjäinen, sillä Pietari Suuri oli jo lähes vuosisataa varhemmin siirtänyt pääkaupungin Moskovasta rannikolle – siis Mustanmeren rannikolle.

Ruotsi sai samoihin aikoihin katolisen Savo-Äyräpään alueen hallittavaksi vastaavanlaisena autonomiana, aivan kuten Itävalta sai Bosnia-Hertsegovinan Wienin sopimuksella vuonna 1878. Syrjäisenä, sisämaavoittoisena rajamaakuntana Savo-Äyräpään herttuakunta oli kuitenkin painoarvoltaan huomattavasti vähäisempi kuin laaja Karjala. Pääkaupunki Viipurikin oli ehtinyt jäädä kehityksessä selvästi jälkeen Nevansuun Valkielinnasta, Karjalan Belgradista.

Lännessä Savo-Äyräpään herttuakunnan naapurina olivat niin ikään Ruotsin kruunun alainen Hämeen ja Satakunnan herttuakunta pääkaupunkinaan Vantaa (< *Vanajantaka, siis toki parempi kuin ’Kuopantaka’, Za-greb) sekä pohjoisempana Pohjanmaan herttuakunta, pääkaupunkinaan Vaasa. Häme-Satakunnan nimi lyheni sittemmin pelkäksi Hämeeksi, aivan kuten Kroatia-Slavonian nimi Itävallan alla lyhentyi Kroatiaksi.

Lounaampana oli vielä Suomeksi kutsuttu alue, mutta se oli jaettu Turun, Rauman ja Uudenkaupungin lääneihin: hallinnollisena kokonaisuutena sitä ei siis ollut sen kummemmin olemassa kuin Sloveniaakaan. Sivistyksellisesti Hämeen erotti Suomesta Vantaalle vuonna 1812 perustettu yliopisto, sillä Turussa toimi yliopisto jo vuodesta 1640.

 

Nationalismi, Kalevala-aate ja karjalahämeen kieli

Idän alueista muodostui todellinen riippakivi Tukholmalle siinä vaiheessa, kun yleiseurooppalaiset kansallisromanttiset ja nationalistiset aatteet saavuttivat nämä syrjäiset seudut. Tässä vaiheessa oli autonomisen herttuakunnan katolisuus kuitenkin jo sivuseikka – itse asiassa monet katoliset talonpojat kääntyivät pian luterilaisiksi joko innokkaita herätyssaarnaajia kuunnellessansa ja vielä useammat kruunun lupaamien verohelpotusten myötä. Paljon enemmän harmia oli alueen kielellisistä siteistä Karjalaan. Niitten aikaansaaman liikehdinnän vuoksi Itämerensuomi tunnettiin pian Euroopan pohjoisena ruutitynnyrinä.

Pahiten Ruotsin kruunua häiritsi Kalevala-aate. Nimi tuli tunnetuksi Vantaalle vuonna 1866 perustetusta Kalevalan tiede- ja taideakatemiasta, mutta se oli muodostettu karjalais-hämäläisten, jatkossa siis kalevalaisiksi kutsuttujen kansojen myyttisen Kaleva-sankarin mukaan. Samana vuonna perustettiin muuten myös Jugoslavian, siis ’Etelä-Slavian’ tiede- ja taideakatemia Zagrebiin.

Kalevala-aatteen suuri idea kuului hieman yllätyksettömästi ”yhdellä kansalla yksi kieli”, mutta missään vaiheessa ei oikeastaan tullut selväksi, mistä kansasta oli kyse. Sama ongelmahan vaivasi myös Jugoslavia-aatteen ideanikkareita Serbiassa ja Kroatiassa. Toisaalta kysymys oli yleensä kierrettävissä, koska kumpaakin eteläslaavilaista kansakuntaa kiinnosti lähinnä oman itsenäisyyden kasvattaminen, serbeillä suhteessa naapurivaltioihin ja kroaateilla suhteessa Wieniin.

Kieli jugoslavisteilla oli joka tapauksessa serbokroaatti eli kroatoserbi, kielimuoto jonka kehitti Itä-Hertsegovinan serbialainen kirjailija Vuk Karadžić vuonna 1818 ottamalla serbian kieliopissansa käyttöön oman kotimurteensa venäjänkirkkoslaavista huomattavasti poikenneella kyrillisellä ortografialla kirjoitettuna. Murteen valttikorttina kansallisromantiikan aikaan oli sen alueelta kerätyn kansanrunouden runsaus ja rikkaus (meilläkin serbialaisia kansanrunoja käänsi ruotsiksi muuan J.L. Runeberg).

Kalevalan eli karjalahämeen kirjakieli perustettiin samalla tapaa materiaalisesti köyhän mutta kansantarustoltansa rikkaitten katolisen Kainuun laulumaitten murteen pohjalle – juuri täällä luterilaisen puhdasoppisuuden ja uniaattikirkon levittämän kirjallisen kulttuurin ulottumattomissa olivat parhaiten säilyneet laulut Kalevalan sankareista. Siksi Kainuun vienalaismurretta pidettiin luontevana pohjana kirjakielelle, joka voisi korvata uniaattien etelävaikutteisena vieraaksi koetun kirkkokielen.

Aivan kuten Jugoslavia-aatteen innoittamat illyristit kehittivät eteläslaaveille yhteistä kirjakieltä, tahtoivat kalevalistit luoda yhden kielen kaikille kansoille Turun ja Vienan Kemin välillä. Suomalaiset eli Turun maakunnan asukkaat eivät hankkeesta kuitenkaan innostuneet, sillä heillä oli jo oma, reformaation aikaiseen perinteeseen pohjautunut kirjakielihankkeensa, eikä edes karjalaistuneitten hämäläisten ollut sen helpompi ymmärtää heidän puhettansa kuin štokavisoituneitten kroaattien sloveenia – toisin päin ymmärtäminen sujui toki paremmin.

Hämäläisillä olisi tuossa vaiheessa ollut jo useita erilaisia pieniä kirjakielitraditioita, joita seurata: monenlaisia 1600- ja 1700-lukujen pohjalaisia, satakuntalaisia ja etelähämäläisiä raamatunkääntäjiä ja kansanvalistajia – aivan kuten kroaateilla oli valita zagrebilaisten, istrialaisten ja dalmatialaisten kirjallisten traditioitten väliltä. Niinpä hämäläiset kroaattien tapaan unohtivatkin ne kaikki ja valitsivat aivan uuden kielimuodon, joka perustui heidän maansa rajojen ulkopuolella puhuttuun murteeseen. Kroaateilla se oli jugoslaavisen aatteen hengessä Karadžićin itähertsegovinalainen murre, hämäläisillä vastaavasti Itä-Kainuun vienalaisperäinen kielimuoto.

Kroaateilta jäi jotenkin huomaamatta, että Serbian älymystö katsoi Karadžićin murretta nenänvarsiaan pitkin, sillä se erosi liikaa heidän belgradilaisesta tai novisadilaisesta kaupunkilaispuheestansa. Niinpä serbit hyväksyivät hänen ortografiansa, mutta kirjoittivat sillä itäisempää murrettansa. Kroaatit puolestaan eivät tehneet Karadžićin kyrillisillä kirjaimilla mitään, koska kuuluivat latinalaisen aakkoston alueeseen, mutta hyväksyivät hänen murteensa. Serbit omaksuivat mielellään kansainvälistä sanastoa kieleensä sitä modernisoidakseen, samalla kun kroaatit puristeina keskittyivät puhdistamaan siitä ikäviä saksalaisuuksia, latinalaisuuksia ja unkarilaisuuksia. Wienin sopimuksella vuonna 1850 serbit hyväksyivät yleiskieleen Serbian murteista puuttuvan h-äänteen ja kroaatit katsoivat tämän riittäväksi myönnytykseksi. Näin hyvässä yhteisymmärryksessä toimittuaan sekä serbit että kroaatit katsoivat, että kielet oli nyt yhdistetty ja seuraavaksi olisi vuorossa yhteinen valtio.

Samaan tapaan kulkivat asiat karjalahämeen kielialueella. Poliittisen yhdentymisen esteenä oli kumminkin ikävästi Ruotsin kuningas hallituksinensa, varsinkin kun hän oli vielä ryhtynyt lupailemaan itäisille maakunnille laajaa yhteistä autonomiaa Kalevala-aatteen ja Karjalan poliittisen vaikutusvallan suitsimisen toivossa. Asian ratkaisi lopulta karjalaisen Musta käsi -separatistijärjestön savolainen agentti Eugen Schauman ampumalla Viipurissa vierailleen kuninkaan vuonna 1914.

 

Kalevalan valtion synty

Tästä Viipurin toisesta pamauksesta alkoi Kalevalan valtion syntyyn johtanut kehitys ja sitä paitsi myös laajahko sota, johon en tämän kirjoituksen puitteissa kuitenkaan ennätä paneutua. Olennaista on kuitenkin, että Ruotsi taisteli hävinneitten keskusvaltojen ja Venäjä voittaneitten ympärysvaltojen puolella. Venäjä ei kuitenkaan hyötynyt voitoistansa, sillä maa ajautui sodan loppuvaiheessa vallankumouksiin ja kaaokseen. Molempien valtakuntien pohjoisitämerensuomalaisille alueille perustettiin vuonna 1918 valtio nimeltä Karjalaisten, hämäläisten ja suomalaisten kuningaskunta. Pääkaupungista Valkielinnasta sitä hallitsi kuninkaana Venäjän entinen tsaari Nikolai II, joka otti uudeksi hallitsijanimeksensä Väinö I.

Pohjoisessa Karjalaisten, hämäläisten ja suomalaisten kuningaskunta sai Ruotsilta kaistaleen Lappia Tornionjoen itäpuolella, mutta raja Tanskasta itsenäistyneen Norjan kanssa jäi pitkäksi aikaa määrittelemättömäksi. Itäisimmät vepsäläiset jäivät kuningaskunnan ulkopuolelle, eivätkä eteläiset naapurit Viro ja Liivinmaa liittyneet siihen.

Useimpien alamaistensa, etenkin maan länsiosien asukkaitten pettymykseksi Väinö osoittautui hyvin itsevaltaiseksi hallitsijaksi. Heti alkuun hän romutti toiveet tasa-arvoisten kansojen välisestä liittovaltiosta. Vuoden 1929 perustuslaissa monarkki sai diktaattorin vallan ja vaihtoi valtakuntansa nimen Kalevalan kuningaskunnaksi. Kaikki kansalaiset määriteltiin kalevalaisiksi – mikä käytännössä tarkoitti karjalaisuutta – ja muut kansalliset identiteetit kiellettiin. Tyytymättömyys ja levottomuus kasvoivat valtakunnassa, ja kuninkaan vastustajat alkoivat organisoitua laittomiksi sotilaallisiksi järjestöiksi. Eräät niistä olivat luonteeltaan kansallisia, toiset sosialistisia tai kommunistisia.

Kun Euroopan toinen suursota alkoi vuonna 1939, joutui Kalevala syrjäisyydestänsä huolimatta pian sotanäyttämöksi, vaikka kuningas pyrki saamaan neuvottelutilaa ja liittoutui vuoroin kummankin pääpukarin, Neuvosto-Venäjän ja kansallissosialistisen Saksan kanssa. Vuonna 1941 Saksa hyökkäsi maahan etelästä ja sen liittolaiseksi ajautunut Ruotsi lännestä. Suuri, mutta sekasortoinen Kalevala joutui akselivaltojen käsiin kahdessatoista päivässä. Kuningas syrjäytettiin ja miehityshallinto nousi maan johtoon Valkielinnassa. Isoja alueita maan rannikoilta liitettiin Ruotsiin ja Saksaan. Hämeessä ja Savo-Äyräpäässä vallan saivat kuitenkin natsien liittolaisina toimineet hämäläiset kuningasvallan vastustajat, jotka julistivat alueen Riippumattomaksi Hämeen Valtioksi.

Hitler käytti Kalevalan aluetta tukenaan suuressa hyökkäyksessänsä Venäjälle. Akselivaltojen asema maassa oli kuitenkin koko ajan vaikea laajojen, väestön tukemien sissiliikkeitten takia. Yksi etenkin Karjalassa voimakas vastarintaliike ajoi kuninkaan vallan palauttamista, mutta sitäkin voimakkaampia olivat partisaanit, joita johtivat kommunistit. Sissit kuitenkin taistelivat myös keskenään ja loppujen lopuksi tappoivat paljon enemmän toisiaan kuin akselivaltojen sotilaita. Siviiliväestö kärsi niin miehittäjien mielivallasta kuin sissien iskuistakin.

Kun sota kääntyi akselivalloille tappiolliseksi, partisaanit kaappasivat vallan ja julistivat Kalevalan federatiiviseksi kansantasavallaksi vuonna 1946. Meriraja lännessä palautettiin ja Kalevala sai myös Ahvenanmaan haltuunsa. Rauhansopimuksessa Kalevalalle luvattiin Ruotsilta vielä osa kaistaleesta Tornionjoen ja Kainuunväylän välissä, mutta tämä Kiirunan kaivosten takia strateginen alue jäi liittoutuneitten valvontaan, kunnes se jaettiin Ruotsin ja Kalevalan kesken, niin että kaivokset kuitenkin jäivät Ruotsille. (Kaivosten kohtalosta kiisteltiin niin pitkään, että lopullisen rauhansopimuksen Ruotsin kanssa Kalevala allekirjoitti vasta vuoden 1975 ETY-kokouksessa Zagrebissa.) Kaupunkien saksalaisväestö siirrettiin Saksaan, ja monet rannikon ruotsalaiset muuttivat oma-aloitteisesti Ruotsiin. Raja Norjaa vastaan onnistuttiin nyt määrittelemään, mutta koko Jäämeren rannikko Kuolan niemimaan kärkeen saakka jäi Norjalle.

 

Kalevalan sosialistinen liittotasavalta

Neuvosto-Venäjä tuki Kalevalan partisaanien nousua valtaan, sillä Stalin pyrki käyttämään heitä hyväkseen liittääkseen maan laajaan valtapiiriinsä Euroopassa. Hänen aikeensa kuitenkin epäonnistuivat, sillä Venäjä ei missään vaiheessa kyennyt miehittämään Kalevalaa. Sosialistisen Kalevalan kiistattomaksi hallitsijaksi kohonnut partisaanijohtaja Urho kykeni taitavalla diplomatiallansa pitämään maansa itsenäisenä Venäjän ja lännen etupiirien välillä vuosikymmenet. Kylmän sodan aikakaudella Urhon Kalevalasta tuli merkittävä sillanrakentaja idän ja lännen välille. Urho neuvotteli lännestä edullista lainaa pitääksensä maansa vapaana Neuvosto-Venäjän vaikutuksesta ja elintaso Kalevalassa nousi nopeasti. Sitä kohottivat osaltaan sadat tuhannet kalevalaiset, jotka vierastyöläisinä raatoivat Ruotsissa, Saksassa ja muualla Länsi-Euroopassa ja palatessaan toivat maahan lisää pääomaa. Tämänkin takana oli pitkälti Urhon kaukonäköisyys, joka esti häntä sulkemasta maansa rajoja omilta kansalaisiltansa neuvostosatelliittimaitten johtajien tapaan.

Kalevalan federatiiviseen kansantasavaltaan, vuodesta 1963 Kalevalan sosialistiseen liittotasavaltaan, kuului viisi sosialistista tasavaltaa, joilla oli varsin laaja autonomia: Suomi, Häme, Savo-Äyräpää, Karjala ja Vepsä. Vuonna 1974 autonomisen maakunnan aseman Karjalan tasavallassa sai Lapin ja Kuolan muodostama Pohjola, jonka väestöstä valtaosan muodostivat lappalaiset. Päätös suututti karjalaisia, joitten kansallisissa myyteissä Pohjolan pääkaupunki Kemi oli muinaiskarjalaisen Perman vallan keskus. Sisäpolitiikassakin Urho oli kuitenkin taitava peluri ja sai kuriin nationalistisen epäluulon ja väkivallan, jotka olivat riepotelleet Kalevalaa sen perustamisesta lähtien.

Liittotasavallan virallinen pääkieli oli karjalahäme, jolla oli kaksi päänormia, latinalaisilla aakkosilla kirjoitettu hämäläinen ja sekä kyrillisillä että latinalaisilla aakkosilla kirjoitettu karjalainen normi. Hämeen tasavallassa käytettiin lähinnä hämäläistä ja Karjalan tasavallassa karjalaista normia, mutta Savo-Äyräpäässä molempia. Suomen ja vepsän kirjakielillä oli tasavalloissansa virallinen asema, mutta kaikki liittotasavallan elimet maan suurta asevelvollisuusarmeijaa myöten toimivat vain karjalahämeen kielellä. Mikään maan kolmesta valtauskonnosta ei kuitenkaan saanut virallista asemaa, vaan Kalevala oli nimellisesti ateistinen valtio.

Urhon sairastuttua vakavasti vuonna 1980 Kalevala ajautui kriisiin, sillä koko maan politiikka oli perustunut suuren johtajan henkilökohtaiseen karismaan ja hyviin ulkopoliittisiin suhteisiin. Koska kenenkään maassa ei katsottu täyttävän Urhon saappaita, päädyttiin jakamaan johtajuus vuosittaisena kiertopalkintona eri tasavaltojen välillä. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt suurinta tasavaltaa Karjalaa, jonka pääkaupunki Valkielinna oli myös koko Kalevalan pääkaupunki ja liittoeduskunnan kokoontumispaikka.

Kalevala oli taloudellisissa vaikeuksissa: maan teollisuus oli vanhentunutta eikä edullista lainaakaan enää tulvinut maahan ilman Urhon suhteita. Karjalassa nousi valtaan kommunistijohtaja Lempikäinen, joka nosti pintaan vanhat jo osin unohtuneet kansalliset vastakkainasettelut omaa valtaansa pönkittääksensä. Populismin keinoin hän sai karjalaiset vihaamaan Urhon kansallispolitiikkaa ja kaipaamaan kuningasvaltaa, joka oli hallinnut koko Kalevalaa eräänlaisena Suur-Karjalana.

Erityisesti Lempikäinen sai karjalaiset muistelemaan keskiajan myyttistä Permaa eli Bjarmiaa, joka hankki kaupankäynnillä satumaisia rikkauksia ja hallitsi valtavaa aluetta Valkeanmeren ympärillä, kunnes viikinkien kanssa liittoutuneet lappalaiset särkivät karjalaisten aarteilleen Kemiin rakentaman temppelin ja ajoivat valtakunnan tuhoon. Lappalaisten versio oli toinen: temppeli Kemissä oli rakennettu heidän jumalalleen, mutta karjalaiset rakentajat olivat ryöstäneet sen viikinkien laivaston avulla ja ryöstöä seuranneen taistelun tuoksinassa sen aarteet olivat vajonneet Valkeanmeren pohjaan.

Lempikäinen muistutti karjalaisille, että lappalaisten määrä Pohjolassa oli kolminkertaistunut sodan jälkeen, kun Urho oli suosinut Norjassa vainottujen lappalaisten emigroitumista sinne. Karjalan presidenttinä Lempikäinen lakkautti Pohjolan autonomian vuonna 1989. Lappalaiset radikalisoituivat ja ottivat useita kertoja verisesti yhteen Pohjolan karjalaisten kanssa.

Vuonna 1990 Lempikäinen vaati, että Kalevalan presidenttineuvosto tulee valita mies ja ääni -periaatteella. Tällöin liittovaltion suurin kansallisuus eli karjalaiset olisi tietenkin saanut lisää valtaa. Lempikäisen otteet nostattivat vastarintaa muissa tasavalloissa, joissa niissäkin oli nationalismi alkanut taas voimistua. Suomessa ja Hämeessä puhuttiin jo itsenäistymisestä. Lempikäisen hallinnon vastavetona oli Hämeen ja Savo-Äyräpään vanhojen, sotilasrajan aikaisten karjalaisvähemmistöjen aseistaminen ja usuttaminen vaatimaan liittovaltion säilyttämistä.

 

Kalevalan hajoamissodat

Vuonna 1991 pieni, mutta muita osavaltioita vauraampi Suomi julistautui itsenäiseksi. Kalevalan kansanarmeija yritti ensin palauttaa maan liittovaltioon voimakeinoin, mutta viikon sodittuaan Lempikäinen päätti, ettei mokoma pikkuvaltio ole vaivan arvoinen, koska hänen tukijoitansa ei siellä asunut kourallistakaan. Vasta kun Häme viikkoa myöhemmin seurasi perässä, alkoi totaalinen sota kansallisuuksien välillä. Kansanarmeija miehitti ison osan maasta Lempikäisen aseistamien karjalaiskapinallisten avulla, kymmenet tuhannet kuolivat ja sadat tuhannet menettivät kotinsa, mutta rannikkoa tärkeine kaupunkeineen armeija ei saanut vallattua.

Seuraavana vuonna sota levisi Savo-Äyräpäähän, joka ahtaalle jouduttuaan julistautui sekin itsenäiseksi. Katolilaiset eivät Savo-Äyräpäässä kuitenkaan muodostaneet enemmistöä, sillä osa luterilaisista seurakunnista oli säilynyt Puolan vallan ajan yli, toiset olivat siirtyneet uniaattikirkon helmoihin. Lisäksi suuri osa väestöstä polveutui myöhemmin idän suunnalta tulleista uudisasukkaista. Katolilaisia savakkoja oli asukkaista hieman yli kaksi viidennestä, uniaatteja karjalaisia hieman alle kaksi viidennestä ja luterilaisia hämäläisiä noin viidennes. Tämä tulenarka tilkkutäkki leimahti nyt suureen roihuun. Rintamalinjat halkoivat maata siellä täällä ja sota oli vielä raaempaa kuin Hämeessä. Karjalaisarmeijan piirittäessä monikansallista Viipuria lähti Hämeen johtoon noussut nationalistikenraali Saksman neuvottelemaan omaa maatansa vielä miehittäneen Lempikäisen kanssa Savon jakamisesta Hämeen ja Karjalan kesken.

Sodan alussa karjalaiskapinalliset julistivat omat valtionsa Hämeeseen ja Savo-Äyräpäähän. Hämeessä oli Rajavallaksi nimetty kapinallisvaltio pääkaupunkinaan Tampere, Savossa laajempi mutta alueeltansa hyvin rikkonainen Savon ja Äyräpään karjalainen tasavalta, lyhemmin Karjalainen tasavalta, jota hallittiin Jyväskylästä. Savon pohjoisimpaan osaan Kainuuseen taas hämäläiset perustivat oman valtionsa, Pää-Savon. Kaikilla näillä alueilla toteutettiin kylmäveristä kansanmurhaa eli Lempikäisen ja Saksmanin sanoin etnistä puhdistusta.

Sota loppui vasta amerikkalaisten painostuksesta vuonna 1995, kun Lempikäinen pakotettuna sanoutui irti sotilaallisesta tuesta Hämeen ja Savon karjalaisille. Hämeen joukot valloittivat Myrskyksi nimetyssä suurhyökkäyksessä takaisin karjalaiskapinallisten tukialueen. Viipurin painajaismainen piiritys päättyi kestettyään kolme vuotta ja Savosta tehtiin liittovaltio. Sen alueesta noin puolet syönyt Karjalainen tasavalta sai kuitenkin, vastoin savolaisten odotuksia pitää alueensa vuoden 1995 Nightonin rauhansopimuksessa. Toiseen, vielä hajanaisempaan puolikkaaseen perustettiin Savon hämäläisten ja katolilaisten liittovaltio, joka puolestaan muodosti yhdessä Karjalaisen tasavallan kanssa Savo-Äyräpään federaation.

Karjalan johdossa Lempikäinen aloitti pian uuden sodan Pohjolan lappalaisia vastaan. Lappalaisten sosiaalinen ja taloudellinen asema oli koko Kalevalassa ollut heikoin: he olivat kaikkialla suostuneet hoitamaan raskaimmat työt. Pohjolan autonomian hävitettyään Lempikäinen sulki lapinkielisiä kouluja, asutti Pohjolaan Hämeen ja Savon karjalaispakolaisia lappalaisten kyliin ja käytti lappalaisista näitten omaperäiseen etnonyymiin perustunutta pilkkanimeä seämit. Kymmenet tuhannet lappalaiset pakenivat vainoja alueelta. Radikalisoituneet lappalaiset perustivat Pohjolan vapautusarmeijan, joka aloitti sissisodan vuonna 1996 ja julisti ajavansa karjalaiset koko Pohjolasta.

Pohjolan sota ratkesi vasta, kun Yhdysvaltain johtama liittoutuma pommitti Valkielinnaa. Lempikäinen joutui luopumaan vallasta ja Pohjola julistettiin itsenäiseksi. Käytännössä maa on kuitenkin jakautunut kahtia ja puolet pääkaupungista Kemistä on karjalaisten hallussa.

kalevalan-maat

Entisen Kalevalan maat nykyään

Tällä hetkellä elämä entisillä Kalevalan alueilla on suhteellisen rauhallista, mutta erot maitten välillä ovat suuremmat kuin koskaan. Vauras Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 2004 saatuaan vihdoin sovittua kalastusalueriitansa Hämeen kanssa. Köyhempi Häme pääsi unioniin vasta vuonna 2013.

Savo-Äyräpää on edelleen kaksinkertainen liittovaltio, jossa kaikkea päätöstentekoa hankaloittavat Nightonin rauhansopimuksen pakottamat kansallisuusmandaatit. Karjala on viimein nousemassa sodan, pakotteitten ja diktatuurin mukanaan tuomasta kurjuudesta. Kansainvälisen yhteisön yhä valvoma Pohjola ei vieläkään täytä kaikkia normaalin itsenäisen valtion kriteerejä.

Syrjäisen Vepsän valtion nimeä ei Venäjä hyväksy kansainvälisissä yhteyksissä käytettäväksi, koska sen alueisiin kuuluu samanniminen maakunta rajan takana. Venäjän vaatiman Soltjärven tasavalta -nimen sijaan Vepsää kuitenkin useammin kutsutaan kompromissinimellä Entinen Kalevalan Vepsän tasavalta.

 

Kielistä

Suomen kirjakieli on periaatteessa rakentunut Agricolan kirjakielen pohjalle, mutta siitä ovat ajan saatossa karsiutuneet kaikki Suomen alueen murteissa tuntemattomat karjalahämäläiset piirteet. Kielioppia ja oikeinkirjoitusta on muutettu useaan kertaan, kun yleiskieli vakiintui 1800-luvun kuluessa. Oikeinkirjoitus ei suoraan vastaa ääntämystä: esimerkiksi g ääntyy vain l:n ja r:n jäljessä ja silloinkin seuraavasta vokaalista riippuen joko j:nä tai v:nä. Tavunloppuinen j ääntyy murteittain ja yleiskielessäkin sanakohtaisesti. Sananloppuiset k ja n ääntyvät vain seuraavan sanan alkaessa klusiililla ja mukautuvat tällöin klusiilin ääntöpaikkaan.

Karjalahämeen yleiskielten pohjana on karjalaisen Ilja Suden Itä-Kainuun murteelle kehittämä oikeinkirjoitus. Itä-Kainuun murre taas syntyi 1600-luvulla, kun Ruotsin ja Puolan välisistä lukuisista sodista kärsineelle alueelle muutti uutta väestöä Vienan Karjalan lounaiskulmasta, joka pitkälti säästyi hävitykseltä. Niinpä se on lähinnä vanhakantaista karjalaa savolaisilla substraattipiirteillä.

Suden ehdottamassa yleiskielessä karjalaisia vaivasi eniten soinnillisten konsonanttiensa b:n, d:n, g:n ja z:n kirjoittaminen junttimaisesti p:llä, t:llä, k:lla ja s:llä – ne nimittäin kuuluivat lähes kaikkiin Karjalan murteisiin, mutta puuttuivat Hämeessä ja Savo-Äyräpäässä puhutuista murteista, niitten mukana myös Itä-Kainuusta. Pitkällisten neuvottelujen tuloksena yleiskieli kuitenkin vahvistettiin Tukholman sopimuksella vuonna 1850 ilman soinnillisia konsonantteja.

Hämeen kirjakieltä leimaa purismi. Kirjakieleen on hyväksytty vain pieni osa murteissa ja kaupunkien puhekielessäkin tavallisista ruotsalaislainoista, jotka ovat näin jääneet kaikkien karjalahämeen kirjallisten varianttien ulkopuolelle. Myös karjalassa tavallisten internationalismien ja slaavilaisperäisyyksien tilalla on hämeeseen kehitetty omakantaisia johdoksia taikka lainattu sanoja suomesta tai eteläisestä itämerensuomesta, ennen Kalevalan hajoamista jonkin verran myös karjalasta.

Kaiken kaikkiaan hämeen kirjakieli on paljon lähempänä Karjalassa ja Savo-Äyräpäässä puhuttuja kuin Hämeen vanhoja murteita. Sitä vahvempi symboliasema on harvoilla hämeen kirjakieltä karjalasta erottavilla piirteillä. Saksmanin tunnetuin sanoin: ”Myö hämäläiset olemma vuosisoat hoastanuot, jotta hyö mänövät meccähän, emmäkä konsana opi hoastamahan, jotta hyö männäh meccäh!”

Karjalassa on runsaasti kansainvälistä sanastoa ja vanhoja venäläisiä lainoja sekä jonkin verran uuden ajan puolalaislainoja, jotka kaikki puuttuvat hämeestä. Karjalan kirjakielestä torjuttiin aluksi useita Suden esittämiä kainuulaisia piirteitä, joista keskeisin on ehenismi eli eheniläisyys. Se merkitsee pitkiä hVn-päätteisiä muotoja nominien illatiivissa, kolmannen persoonan possessiivipäätteessä ja verbien persoonattomissa muodoissa. Nämä pitkät muodot, talohon, (hänen) talossahan ja männähän ovat kuitenkin tavallisia kaikkialla Hämeessä ja Savo-Äyräpäässä, myös sikäläisten karjalaisten puheessa. joten ne Kalevalan hajoamissotien aikana ne on hyväksytty myös karjalan kieleen, koska Savo-Äyräpään karjalaiset vastustivat Valkielinnan vaatimusta luopua niistä. Näin karjala jakautui kahdeksi variantiksi, joilla ei ole muuta eroa kuin pitkien muotojen käyttö. Kumpaakin varianttia kirjoitetaan molemmilla kirjaimistoilla.

Savo-Äyräpään standardi on karjalan eheniläinen variantti, joka eroaa hämeen ja savakon kielistä lähinnä sanastoltaan. Vain muutamat muoto-opilliset piirteet erottavat sen niistä ja liittävät karjalaan: tärkein niistä on verbien monikon kolmannessa persoonassa käytetty persoonaton muoto. Karjalan standardi on karjalan ehiläinen variantti, jossa pitkien hVn-muotojen sijalla ovat käytössä lyhyet ehistiset eli h-päätteiset muodot.

Savakko on itsenäisenä varianttina syntynyt vasta Kalevalan hajoamisen yhteydessä. Ennen sotaa Savo-Äyräpään katolilaiset käyttivät kielimuotoa, joka yhdisteli hämeen ja Savo-Äyräpään karjalan standardin piirteitä, mutta sodan ja itsenäistymisen myötä syntyi tarve kehittää uusi kielimuoto. Siinä on runsaammin latinismeja ja puolalaisuuksia kuin karjalassa, mutta vähemmän venäläislainoja. Tärkein fonologinen ero molempiin naapurikieliin on, ettei savakon kielessä kirjoiteta kahta konsonanttia sanan alkuun. Olennaisin morfologinen ero on verbien liittomuotojen essiiviasu on tullunna, jota hämeessä vastaa on tullut ja karjalassa on tullun.

Jotta ero naapurikieliin kävisi selvemmäksi, ehdotettiin kirjakieleen Savon murteissa yleisiä leveitä diftongeita ae, äe, oe ja öe käytettäviksi diftongien ai, äi, oi ja öi sijasta, kuten tekstinäytteessä alla. Leveillä diftongeilla on Viipurin puheeseen kuulumattomina kuitenkin matala sosiaalinen status, joten ne eivät ole vakiintuneet kirjakieleen. Niinpä tärkeimmät erot hämeeseen ja karjalaan ovat sanastollisia.

 

Kielennäytteitä

Alla on taas käännös blogini esittelytekstistä neljälle viidestä Kalevalan virallisesta pääkielestä eli suomeksi, hämeeksi, savoksi eli savakoksi ja karjalaksi (vain vepsä puuttuu tästä).

Pyrin tekstillä havainnollistamaan kahta asiaa. Ensinnäkin, kuinka lähellä kroaatti, bosnia eli bošnjakki ja serbi ovat toisiaan ja kuinka kaukana ne ovat sloveenista. Toiseksi, kuinka kolmen kirjakielen läheisyys johtuu ennen kaikkea siitä, että niitten pohjaksi on aikanaan valittu sama murre: näin kroaatin kirjakieli on edelleen lähempänä Bosniassa ja Serbiassa kuin Kroatiassa puhuttuja murteita. Kielten pienet sanastolliset eroavaisuudet taas juontuvat ennen kaikkea eroista kielenhuollon perinteissä. Kroatiassa se on ollut puristista ja Serbiassa kansainvälistä, Bosniassa taas itsenäinen kielenhuolto on vasta äskettäin muotoutunut ja suosii lainoja islamilaisen maailman kielistä.

  1. Suomi

Tän blogin aenest ovak kielhistuurisek hoksumänkik.

Mnä ilojzzen, jos sen luku liikka usko kielten pysöväisytten. Sanak, ääntteimek, murttek ja päättek ovak kaik vanhempit kon suomen kiel. Joka kiel on semnen, kon se on tehtyk. Joka kiel olis voituk tehdk toisenkallajzzeks. Suomenkin kiel suuttajs ollk huokjamp, järgelisemp ja ihaneve, jos jottajn olis tehtyk toisel muodojn. Mein on vagan vaikja ett esitellk stä, kert me olem tottunek sen kans, kon meil on.

Mnä siltik kogetan. Se on totisen työläst, nii ett emnä vissin ylöspäeväk blogitan niin usjast. Mnä olen aanailuk sen perustamist jo kymnen agastakka, mutt ensmäizzek tekstik pitäväk vast nygyk pääl ett kypsyväk valmeiks.

  1. Häme (aiempi karjalahämeen läntinen variantti)

Tämän plokin syämysteä ovat kielikertomalliset ajatuskisat.

Olen hyvilläni, mikäli sen luenta horjuttau uskuo kielien vakituisuutehen. Sanat, eäntämät, murtiet ja peättiet ovat kaikki vanhempie kuin hämehen kieli. Jokahinen kieli on semmoinen kuin siitä on tehty. Jokahinen kieli olisi voitu loatie toisenmoiseksi. Hämehenki kieli voisi olla vaivattomampi, mielevämpi ja somempi, jos mitänihin olisi loaittu erin. Meiän on vain hankaleh kuvahaistoa sitä, koska olemma tottunuot siihen, mitä meillä on.

Mie yritän kuitenki. Se on koko työlästä, ni etten vaikka päivitä plokieni kovin sakiehen. Olen jo vuosikymmenen aian koavaillut sitä perustoa, mutta ensimmäiset kirjutukset ovat vasta nyt soamassa valmeheksi.

  1. Savakko (savakoksi savo, yksi Savo-Äyräpään kolmesta virallisesta kielestä hämeen ja karjalan ohella), kirjakieleksi esitetty leveädiftonginen variantti

Tämän lokin syämysteä ovat kielihistorijalliset tuumakisat.

Olen hyvilläni, mikäli sen luenta hutrentou uskuo kielien vakituisuutehen. Sanat, voniemit, tijalektit ja suhviksit ovat kae vanhempie kuin savon kieli. Jokahinen kieli on semmoenen kuin siitä on tehty. Jokahinen kieli olisi voetu loatie toesenmoeseksi. Savonki kieli voesi olla vaevattomampi, racconoalisempi ja somempi, jos mitänihin olisi loaittu erin. Meiän on voan hankaleh vantasijoia sitä, koska olemma tottunna siihen, mitä meillä on.

Mie yritän kuitenki. Se on koko mosollista, ni etten onnakko päevitä lokieni kovin sakiehen. Olen jo vuosikymmenen aian koavaillunna sitä vuntouvata, voan ensimmäeset tekstit ovat vasta nyt soamassa valmeheksi.

  1. Karjala, Savo-Äyräpään standardi latinalaisin kirjaimin

Tämän plokin syämysteä ollahan kielihistorijalliset tuumakisat.

Olen hyvilläni, mikäli sen luenta hutrentou vieruo kielien vakituisuutehen. Sanat, eäntämät, tijalektat ta peättiet ollahan kai vanhempie kuin karjalan kieli. Jokahinen kieli on semmoinen kuin siitä on tehty. Jokahinen kieli olisi voitu loatie toisenmoiseksi. Karjalanki kieli voisi olla vaivattomampi, racijonoalisempi ta comempi, jos mitänihin olisi loaittu erin. Meiän on vain hankaleh opraisivoia sitä, koska olemma tottun siihen, mitä meillä on.

Mie yritän kuitenki. Se on koko roaokasta, ni etten onnakko päivitä plokieni kovin sakiehen. Olen jo vuosikymmenen aian koavaillun sitä perustoa, vain ensimmäiset tekstit ollahan vasta nyt soamassa valmeheksi.

  1. Karjala, Karjalan standardi latinalaisin kirjaimin

Tämän plokin syämysteä ollah kielihistorijalliset tuumakisat.

Olen hyvilläni, mikäli sen luenta hutrentou vieruo kielien vakituisuuteh. Sanat, eäntämät, tijalektat ta peättiet ollah kai vanhempie kuin karjalan kieli. Jokahinen kieli on semmoinen kuin siitä on tehty. Jokahinen kieli olisi voitu loatie toisenmoiseksi. Karjalanki kieli voisi olla vaivattomampi, racijonoalisempi ta comempi, jos mitänih olisi loaittu erin. Meiän on vain hankaleh opraisivoia sitä, koska olemma tottun siih, mitä meillä on.

Mie yritän kuitenki. Se on koko roaokasta, ni etten onnakko päivitä plokieni kovin sakieh. Olen jo vuosikymmenen aian koavaillun sitä perustoa, vain ensimmäiset tekstit ollah vasta nyt soamassa valmeheksi.

  1. Karjala, Savo-Äyräpään standardi kyrillisin kirjaimin

Тäмäн плoкин cÿäмÿcтeä oллahaн киeлиhиcтopиjaллиceт тyyмaкиcaт.

Oлeн hÿвиллäни, микäли ceн лyeнтa hyтpeнтoy виepyo киeлиeн вaкитyиcyyтeheн. Caнaт, eäнтäмäт, тиjaлeктaт тa пeäттиeт oллahaн кaи вaнheмпиe кyин кapjaлaн киeли. Joкahинeн киeли oн ceммoинeн кyин cиитä oн тehтÿ. Joкahинeн киeли oлиcи вoитy лoaтиe тoиceнмoиceкcи. Кapjaлaнки киeли вoиcи oллa вaивaттoмaмпи, paчиjoнoaлиceмпи тa чoмeмпи, joc митäниhин oлиcи лoaиттy epин. Мeиäн oн вaин haнкaлeh oпpaиcивoиa cитä, кocкa oлeммa тoттyн cииheн, митä мeиллä oн.

Миe ÿpитäн кyитeнки. Ce oн кoкo poaoкacтa, ни eттeн oннaккo пäивитä плoкиeни кoвин caкиeheн. Oлeн jo вyocикÿммeнeн aиaн кoaвaиллyн cитä пepycтoa, вaин eнcиммäиceт тeкcтит oллahaн вacтa нÿт coaмacca вaлмeheкcи.

  1. Karjala, Karjalan standardi kyrillisin kirjaimin

Тäмäн плoкин cÿäмÿcтeä oллah киeлиhиcтopиjaллиceт тyyмaкиcaт.

Oлeн hÿвиллäни, микäли ceн лyeнтa hyтpeнтoy виepyo киeлиeн вaкитyиcyyтeh. Caнaт, eäнтäмäт, тиjaлeктaт тa пeäттиeт oллah кaи вaнheмпиe кyин кapjaлaн киeли. Joкahинeн киeли oн ceммoинeн кyин cиитä oн тehтÿ. Joкahинeн киeли oлиcи вoитy лoaтиe тoиceнмoиceкcи. Кapjaлaнки киeли вoиcи oллa вaивaттoмaмпи, paчиjoнoaлиceмпи тa чoмeмпи, joc митäниh oлиcи лoaиттy epин. Мeиäн oн вaин haнкaлeh oпpaиcивoиa cитä, кocкa oлeммa тoттyн cииh, митä мeиллä oн.

Миe ÿpитäн кyитeнки. Ce oн кoкo poaoкacтa, ни eттeн oннaккo пäивитä плoкиeни кoвин caкиeh. Oлeн jo вyocикÿммeнeн aиaн кoaвaиллyн cитä пepycтoa, вaин eнcиммäиceт тeкcтит oллah вacтa нÿт coaмacca вaлмeheкcи.

 

 

Käytetty kirjallisuus:

Karjalan kielen sanakirja

Nuorluoto, Juhani: Slaavien kirjalliset traditiot ja kirjakielet

Ojansuu, Heikki: Lounaismurteiden äännehistoria

Zaikov, Pekka: Karjalan kielioppi

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s